Suunnitelmallisuudesta

Tässä kouluttautumiseni ensimmäisen kuukauden aikana olen huomannut, miten komeasti minulla on motivaatio kohdillaan Zoom-aamuina. Asettaudun ilolla koneen ääreen ja osallistun aktiivisesti päivän kulkuun. Mutta annas olla, kun on itseopiskelupäivä, niin ei yhtään innosta nousta sängystä ja ruveta hommiin. Onneksi meidän kotitehtävämme ovat pakollisia ja palautettavia, niin ne tulevat kyllä lopulta minultakin tehtyä. 

Olen ihan surkea itsekurin suhteen, jos ei ole jotain kunnollista syytä saada valmista. Liikkumisessa minun on kaikkein vaikeinta kurittaa itseäni. Minä ihan tosissani tarvitsisin personal trainerin, joka vahtisi, että hommat tulevat tehtyä ja antaisi kehuvaa palautetta. Minun viimetalvinen kuntosaliurani tyssäsi kesätaukoon, enkä saanutkaan sitä mitenkään syksyllä uudelleen käyntiin. Uutuudenviehätys oli poissa ja saavutetut tulokset menetettyjä. Olen yrittänyt pakottaa itseni salille, mutta se ei enää tuota minkäänlaista onnistumisen iloa ja niinpä jään helposti kotiin sohvalle makaamaan. Enpä olisi vielä ennen eroa uskonut, että minusta vielä sukeutuisi sohvanpohjan vakioasukki. Minusta, joka ei osannut olla hetkeäkään paikallaan, vaan aina oli tuhat rautaa tulessa.

Tänä aamuna oli 15 senttiä uutta lunta maassa. Jos olisin ollut fiksu, olisin käynyt hoitamassa sen pois heti aamusta, kun se vielä oli kevyttä. Mutta minä viivyttelin iltapäivään asti ja vapisin sitten lumikolan jatkeena painavaksi kastunutta lunta työnnellen. Sohvalla minusta on tullut fyysisesti hirvittävän heikko. Ja kun en saa iloa mistään liikunnasta, on asetelma aika hanurista. Tätä elämää on kuitenkin jäljellä helpostikin yli 30 vuotta, ja sen takia olisi pakko jaksaa innostua pitämään kropasta huolta.

Aivan lukemattomia kertoja olen tehnyt itselleni liikuntasuunnitelmia, päivärytmisuunnitelmia ja työaikasuunnitelmia, mutten minä niistä koskaan onnistu paria viikkoa kauempaa pitämään kiinni. Kun sitten lipsun suunnitelmieni noudattamisesta, kaikki menee mössöksi. 

Meillä oli yhtenä kotitehtävänä laatia markkinoinnin vuosikello. Sumeilin sen kanssa aika pitkään, ennen kuin sain siitä otteen. Ajatelkaa, että olin täyspäiväinen yrittäjä 8 vuotta, enkä koskaan suunnitellut yhtään mitään etukäteen. Myyntitapahtumat olivat toki tiedossa, mutta niihin valmistautuminen oli aina sellaista herran haltuun -touhua. Mutulla minä käsityöyrittäjätaipaleeni läpi kävin, enkä suunnitellen.

Sen takia olikin aivan hassu tunne, kun sain vuosikelloni valmiiksi ja tajusin, että sitä noudattamalla minulle ei tulisi yllättäviä kiireitä ja ylimääräistä stressiä. Tämä tilanteeni on nyt oikeasti aika hirvittävän stressaava jo muutenkin epävarmuuden takia.

Minun viime vuoteni sujui hyvin. Sain vielä täyden työmarkkinatuen ja asumistuen, ja sen lisäksi onnistuin tienaamaan yritystoiminnallani keskimäärin yli 500 euroa kuukaudessa. Olin puoli vuotta kuntouttavassa työtoiminnassa, jonka ansiosta sain korotettua työttömyyskorvausta ja vielä yhdeksäneuroisiakin parilta päivältä viikossa. Nyt kun hallitus haluaa polkea köyhät ja heikot lattianrakoon, olen epätoivoinen. Asumistuestani vietiin jo satanen. Seuraavaksi odottelen päätöstä työmarkkinatuen suuruudesta, koska minun yritystuloikseni katsotaan viimevuotiset tulot. Ymmärtääkseni työttömyyskorvauksesta siis tulee lähtemään pois noin 270 euroa nyt, kun 300 euron suojaosaa ei enää ole. Eli tullakseni toimeen minun olisi pystyttävä tienaamaan yrittämisellä 370 euroa enemmän kuukaudessa kuin viime vuonna. Ja ensi vuoden alussa menetän asumistuestani loputkin.

On siis pakko saada asiakkaita. Minun on ihan pakko alkaa oikeasti elättämään itseni tällä työlläni, sillä ei minusta palkkatyöläiseksi ole. Sen opin kuntouttavassa työtoiminnassa, että kivakin työpaikka tuhoaa minun muun elämäni. Niinhän kävi Postissakin taannoin. Graafisten hommien tekeminen oman kodin rauhassa on minulle se ainoa toimiva tapa tehdä työtä. 

Jos tämä ei nyt onnistu, joutunen lopettamaan yrityksen ja hakemaan toimeentulotukea. Se ei tule riittämään minun kuluihini, vaan siinä vaiheessa kai on sitten luovuttava Helmutista. Jos menetän Helmutin, menetän sen ainoan asian, jota odottamalla jaksan talvet nyt, kun ulkomaanmatkailuun ei enää ole mitään mahdollisuutta. 

Olisiko tässä nyt tarpeeksi syytä pysyä suunnitelmassa ja noudattaa vuosikellon määräyksiä orjallisesti? Työssäoppimisjakso kestää kuukauden ja se käytetään oman yritystoiminnan edistämiseen eli minä saan sen aikana hyvällä omallatunnolla tehdä kaikkea sitä, mistä ei voi asiakkaita laskuttaa, mutta joka on kuitenkin tehtävä. Olen saanut niitä hommia jo hyvin alkuun itseopiskelupäivinä ja viikonloppuina, kun olen laittanut verkkokauppani taas toimimaan ja kokeillut, millaiset kotisivut pystyn rakentamaan ilmaisilla pohjilla. Minua ärsyttää se, että taitoni nettisivujen rakentamisessa ovat jääneet ajastaan jälkeen niin paljon, että minun on turvauduttava blogipohjiin, joissa on valmiina mobiiliversio. Ensin kokeilin Wordpressiä ja nyt Bloggeria. Katson, rupeaako kumpikaan näkymään Googlessa, ennen kuin teen valinnan, kumpaan jään.

Olen siis todellakin istunut tietokoneella kokonaisen kuukauden putkeen ja se tuntuu kropassa. Säryt ja kankeus ovat taas osa todellisuuttani. Tavoitteenani on saada juhannukseen mennessä hommat tosi hyvälle mallille, jotta voin pitää kesällä puolentoista kuukauden loman. Pakkaan suppilaudan mukaani ja ajan Helmutilla ympäriinsä. Leikin ja piirrän ja lepään. Toista viime kesän kaltaista masennus- ja stressikesää en suostu kokemaan.

Etäopiskelutuolista tuotettua

Jos ihmisen pitää kyetä istumaan tietokoneella kolmen kuukauden ajan joka arkipäivä kuusi tuntia, niin hän tarvitsee mukavan istuimen. Luin artikkelin perheestä, jolla ei ollut tuoleja lainkaan, vaan he istuivat lattialla, jos istuivat. Sellainen tekee hyvää keholle. Jotenkin tuo ideologia sitten minun päässäni muuntui sellaiseen muotoon, että sahasin palasiksi yhden vanhan pöydän ja kaksi vanhaa tuolia, viiltelin yhden taittopatjan ja purin yhden päiväpeiton. Syntyi aivan törkeän ruma istuin! Mutta se ajaa asiansa mitä mainioimmin, koska siinä on hyvin luontevaa vaihtaa asentoa koko ajan, ja se on kaikissa asennoissa mukava. 

Tässä tuolissa minä nyt olen vääntelehtinyt ihan menestyksekkäästi pari viikkoa kuunnellen Zoomissa puhuvaa päätä. Kuunteleminen on minulle kaikkein työläin tapa yrittää oppia. Olen visuaalinen ja kinesteettinen oppija ja minulla palaa käämit, jos joudun vain kuuntelemaan. Varsinkin silloin minulla menee hermot ihan täysin, jos kuultava ei kiinnosta pätkääkään tai jos se on joutavaa jaarittelua tai tyhjänpuhumista. Onneksi nyt tässä koulutuksessa ei ole noita ongelmia, vaan asia on mielenkiintoista ja jopa innostavaa.

Silti minulla on vaikeuksia istua kuuntelemassa. Olen kokeillut erilaisia oheistoimintoja, koska tiedän nyt, että ADHD-aivot pystyvät keskittymään paremmin silloin, kun ne saavat jotain fyysistä apua. Tälle on joku virallinen hieno selityskin, mutta sitähän minä en muista. Joka tapauksessa olen nyt ihan testaamalla todennut, että hyvin monotoninen puuhailu toimii täydellisenä apuna. Yksinkertainen neulominen, nukkekodin maton kutominen tai lenkkeily pitävät huomioni siinä, mitä kuulen. Niinhän se on ollut äänikirjojenkin kanssa! Sen sijaan monipuolisempi touhuaminen kuten kotitöiden tekeminen, verkkokaupan rakentelu tai piirtäminen helpottavat kyllä päivän etenemistä, mutta eivät yhtään auta kuulemisessa. Päinvastoin ne vievät ajatukseni aivan muualle, enkä tiedä yhtään, mistä on puhuttu. 

On tämä nykytekniikan mahdollistama etäopiskelu kyllä ihana asia. Voi vaikka laittaa luennon kännykästä korvanappeihin ja lähteä pihalle aurinkokävelylle. Ei tarvitse illalla jo alkaa miettiä sitä, että aamulla olisi selviydyttävä tiettyyn kellonaikaan liikkelle. Eikä pidä pystyä pukeutumaan asiallisesti ja hallitsemaan naamaansa. Vaikka tykkäsin olla kuntouttavassa työtoiminnassa Digipajalla, niin olihan se raskasta kaikkien oheishankaluuksien takia. Kylmät hallit, vääränlainen tietokone, eväiden miettiminen, kakalla käyminen, pukeutuminen, kenkien pitäminen sisätiloissa, sateella kotoa ulostautuminen, ihmisten huomioon ottaminen ja asiallinen käyttäytyminen - kaikki sellaiset ovat minulle ihan naurettavan ongelmallisia asioita. Puhumattakaan siitä, miten se oma elämä katosi kokonaan, kun kaikki voimat menivät "töissä" selviytymiseen.

Tämä koulutus on nimeltään "Luovuus liiketoiminnaksi", ja eihän siinä varsinaisesti minulle mitään uutta ole. Silti se on nostattanut minussa innostuksen, jota en ole viimeisten vuosien aikana saanut itsestäni millään kaivettua esiin. Tosin minun innostukseni on taas sellaista, että jee, kiva kun saa laittaa verkkokaupan ja jipii, voi tehdä esitteen ja hurraa, saa tehdä töitä kotona. No, sitten kun otetaan ne numerot mukaan hommaan, joudun tajuamaan, että niitä ihan oikeita töitäkin olisi tehtävä. On ihanaa, kun on verkkokauppa, mutta mitä siellä myisi? Ja on ihanaa kutsua itseään yrittäjäksi, mutta mistä se raha tulee? On ihanaa saada tehdä taittohommia, mutta miten toimeksiantajia löydetään? On ihanaa tehdä itselle flyereita ja käyntikortteja, mutta missä ihmeessä niitä jakelisin?

Kaikkea tällaista pyörii päässäni, mutta olen kuitenkin tänään saanut vanhan verkkokauppani elvytettyä! Tässä vaiheessa olen pikkuisen ahdistunut siitä, miten sovitan bloggaamisen, verkkokaupan ja graafiset työt yhteen niin, että ne kuitenkaan eivät olisi yhtä. Kun tein riepuja, tämä oli ihan toimiva kombo: panin likoon koko persoonani ja elämäni tämän blogipäiväkirjan kautta ja tämä toimi myös markkinointikanavana. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei vakavasti otettava graafinen suunnittelija voi tehdä niin. Pitäisikö taas sulkea blogi? En halua. Pitäisikö aloittaa kokonaan uusi blogi tyystin nimettömänä? En halua. Pitäisikö luottaa siihen, ettei tämä avoin tilittämiseni täällä ole ammatillinen itsemurha? En uskalla. Pitäisikö valjastaa blogi taas mainoskanavaksi? En todellakaan halua.

Ehkä nämä kaikki tässä ajan mittaan selkiytyvät.